Home from the Apple Orchard in Heavy Rain

Sade alkaa jo ennen kuin kotimatka ehtii loppua. Sen kuulee siitä, miten perheen askeleet muuttuvat — ensin nopeita ja kevyitä kuivilla tarhariveillä, sitten pehmeämpiä, vaimeampia, vajoten märkiin lehtiin, kun kanadalainen metsä sulkeutuu heidän ympärilleen. Ei repliikkejä, ei musiikkia kertomassa, miten asiaan pitäisi suhtautua. Vain kolmet saappaat, omenakori kolisemassa hiljaa lantiota vasten, ja sade löytämässä oman rytminsä latvuston päällä. Siihen mennessä kun setripuinen mökki ilmestyy puiden lomasta, jotain hartioissa on jo alkanut laueta — samalla tavalla kuin silloin, kun kaukaa vihdoin näkee kuistin valon.

Sisällä ilta ei kiiruhda mihinkään, ja juuri se pitää katsojan paikallaan ensimmäisten minuuttien jälkeenkin. Omenat pestään yksitellen juoksevan veden alla, sateen viilentämä kuori kiiltää, ja sitten ne kuoritaan pitkinä nauhoina, jotka kiertyvät ja putoavat. Piirakka on rakennettava — täyte lusikoidaan odottavaan pohjaan, ristikkokansi painetaan ja poimutetaan reunoilta, ja uunin luukku sulkeutuu sen päälle pehmeällä kolahduksella. Perheen mukana odotetaan, suunnilleen, kun jossain muualla mökissä pannu on matkalla vaahterasiirappisen maitoteen suuntaan, kaadetaan hitaasti ikkunan äärellä, joka on käynyt hopeanharmaaksi sateesta. Tällainen jakso ei vaadi tarkkaa huomiota mutta palkitsee siitä silti, jos sitä antaa — pienet epätäydellisyydet, harhaan jäänyt omenankuori, höyry sieppaamassa lampun valoa, ovat juuri se, mikä saa keittiön tuntumaan todelliselta eikä lavastetulta.

Sitten mökki paljastaa oudoimman ja viehättävimmän yksityiskohtansa: kirjastotornin, kolme kerrosta korkean, jota noustaan hitaasti iltapäivän valon muuttuessa meripihkanväriseksi korkeiden ikkunoiden läpi. Sivuja käännetään. Kukaan ei puhu. Se on pieni arkkitehtoninen mielikuvitusleikki keskellä muuten tavallista sateista päivää, ja juuri tällainen kiireetön yllätys saa haluamaan nähdä, mihin ilta seuraavaksi kääntyy, sen sijaan että laskisi, kuinka paljon aikaa on jäljellä. Illallinen syödään sen jälkeen takan ääressä, yhtä kiireettömästi kuin kaikki tätä ennen, ja piirakka tekee esiinmarssinsa viipaleina lautasilla, jotka heijastavat takkatulen valoa.

Siihen mennessä kun nukkumapatjat levitetään lattialle ja viimeinenkin lamppu himmennetään, sade ulkona ei ole lakannut — siitä on vain tullut osa huoneen kalustusta, ääni, jonka mökki on oppinut kantamaan sen sijaan, että vastustaisi sitä. On omanlaistaan lohtua katsoa, kuinka koko päivän sää imeytyy tuolla tavoin sisään, taittuu piiraan kuoreen ja teen höyryyn ja kirjaston sivujen kääntymiseen, kunnes siitä ei ole enää uhkaa, vain säätä. Mikään täällä ei vaadi katsojalta mitään. Se on hidas iltarytmi lainaksi hetkeksi, mieli hellittää otettaan yksi pieni kotiaskare kerrallaan, ja viimeisinä minuutteina, kun sade piiskaa kattoa ja hiillos hiipuu, suurin osa siitä otteesta on jo hiljaa päästänyt irti.

Se, mikä jää mieleen, ei ole mikään yksittäinen kohtaus vaan kertymä — tarhasta keittiöön, tornista takan ääreen, ja siitä uneen, joka askel edellistä pienempi ja hiljaisempi, ikään kuin itse päivä hengähtäisi uloshengityksen. Ei tarvitse koskaan itse poimia omenaa tuntuakseen siltä, että tulisi juuri sisään sateesta heidän kanssaan.